En tunne sua, mut voinko luottaa ja puhua

Cheek feat. Kristiina Wheeler - Ukonilmalla 

Osaisinkohan kirjoittaa vihdoinkin jotain päivitystä elämäntilanteesta? Monta kertaa ollut jo Blogger auki, mutta kun olisi aika kirjoittaa, kaikki ajatukset katoaa. Tai ei ne katoa koskaan mihinkään. En vain saa mitään ulos.

Olen miettinyt paljon elämääni viime aikoina. Koulua, töitä, asumista, kadoksissa olevaa rakkautta... Kun iltaisin menen nukkumaan, alkaa päässäni kaikki ajatukset jylläämään. Pääni sisällä käy niin kova meteli, kun silmäni sulkeutuvat. Tuntuu kuin kaikki yrittäisi huutaa toisensa päälle. Ja kaikki hiljenevät vain, kun avaan silmäni. Unenikin ovat olleet viime aikoina täysin sekopäisiä. Ai miksikö olen väsynyt vaikka en päivällä mitään raskasta teekkään? Yöt vievät kaiken energiani, vaikka silloin pitäisi pystyä lepäämään. Mutta kun en lepää edes nukkuessani. Heräilen pitkin yötä unieni takia. Minulla on usein tunne, että joku ylimääräinen ei halua minun lepäävän. Että se joku haluaa kuluttaa minut täysin loppuun...

Sain Mikkelistä kutsun media-assistentin pääsykokeisiin, mutta päätin perua koko homman. Ei minusta ole muuttamaan vielä pois Imatralta. Elämäni on täysin sekaisin tällä hetkell'. En ota opiskelupaikkaa vastaan, mutta haen mahdollisesti jälkihaussa Imatralle opiskelemaan. Logistiikalle tai puusepäksi. Jos näitä vaihtoehtoja ei ole tarjolla, on vuorossa työnhaku ja uusi haku kouluihin vuoden päästä. Ei elämäni kaadu siihen jos en juuri tänä syksynä pääse opiskelemaan. Olenhan vielä nuori. Kuitenkin korvaan sen kaiken menemällä töihin jos sellaista vain täältä löytyy. Haluaisin kovasti takaisin Sotkaan huonekalujen pariin, mutta epäilen etten pääse sinne enää. Noh, saa nähdä mitä tapahtuu.

Haaveilen myös muuttamisesta takaisin kotiseuduilleni. Odotan kauhulla tulevaa kesää, jos joudun asumaan vielä keskustassa. Se kuumuus, meteli... Big Band viikko lähestyy kovaa vauhtia ja silloin minä lähden evakkoon. Sitä meteliä en enää rupea kuuntelemaan. Minulla on jo valmiiksi stressiä raha-asioiden takia, eli en jaksaisi enää tätä kaupungin vilinää...

Ystäväni kanssa olemme puhuneet paljon siitä, että olisi ihanaa saada joku mies rinnalleen. Imatralla ei tunnu olevan muita mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin kuin baarit. Ja toki ystävien kautta, mutta piirit ovat pienet. Kaikki tuntevat kaikki. En usko, että minussa on mitään vikaa. Se kuuluisa 'Se Oikea' ei vain ole vielä kävellyt vastaan. Vitsailen aina ystäväni Miestutkasta, joka hänellä on aina päällä ollessamme liikenteessä. Minulla sitä ei vain ole! Vai johtuuko se siitä, että olen kiintynyt niin paljon mahdottomaan vaihtoehtoon? En edes jaksa ajatella muita kun mielessäni pyörii vain yksi, jota en voi saada. Kenellekkään en edes halua puhua kyseisestä asiasta. Mielummin olen hiljaa ja hymyilen. Uskon kyllä, että kaksi ihmistä tietävät ajatukseni. He tuntevat minut. Mutta silti olen mielummin vaiti omista tunteistani. Saatan vääntää kaiken vitsiksi, mutta sisimmässäni se kaikki on totta. Kuinka paljon vihaankaan itseäni tämän takia!

Yritän elää yhä päivä kerrallaan. Siten olen päässyt tähänkin saakka. Tajusin myös tuossa pari päivää sitten, että olen ollut erossa lääkkeistä 5 kuukautta! Melkein puoli vuotta. Alkoholin juomisen lopetin 4 kuukautta sitten, mutta olen ehkä kolme kertaa käynyt juomassa pari. Ja hieman olen harkinnut sitä, että lopetan täysin. Mitä siitä hyödyn? Jopa yhden juomisesta saan tajuttoman morkkiksen. Kyllä, nyt sen päätin. En juo enää koskaan alkoholia. Nyt sen olen julkisesti luvannut!

"Piti painaa paniikki nappii, mut en voinu hidastaa vaik jo ahdisti valmiiks
mä luotin et kyllä tää sade vielä lakkaa, piti vaan jaksaa hetki, pisarat ei pysty tappaa mua
Mä selviin, en luovuta, en anna periks noin vaan
Ja mulla on voimaa kantaa tää mun hartioilla"

Its like almost you got me...

Killer - Liar

Valheet. Ah, nuo ihanat asiat mitä olen saanut kuulla elämäni aikana ihan liikaa. Ja vuoden sisään enemmän kuin koskaan. En ole ikinä ymmärtänyt valehtelua. Pienen valkoisen valheen voi toki joskus laskea mutta miksi jotkut tekevät sitä kokoajan? Miksi ei voida sanoa asioita niinkuin ne oikeasti ovat? Itse ainakin pyrin kertomaan kaiken. En näe syytä, miksi en tekisi niin. Huvittavinta on kuitenkin se, kun joku kirkkain silmin puhuu läpiä päähänsä ja itse tiedät jo totuuden. On siinä naurussa pidättelemistä! Tottakai tekisi mieli mainita, että "Ootko nyt ihan varma?", mutta se valhe saisi vain tuulta siipiensä alle.

Kaikki kuitenkin paljastuu joskus. Minä uskoin sinisilmäisenä minulle ladeltuja valheita, mutta jälkeenpäin kaikki on selvinnyt. Miksi uskoin? Koska rakkaus sokaisee. En halunnut uskoa, että rakastamani ihminen voisi puhua niin paljon paskaa. Ja sitä se juuri oli. Kaikki muut tiesivät totuuden. Minä en. Jos olisin uskonut muita hyvissä ajoin, olisin lähtenyt suhteesta jo alkutekijöissä. Tottakai kokoajan epäilin. Mutta en halunnut katsoa totuutta silmiin

Onko asiat muuttunut? Ei. En luota enää ihmiseen. En usko yhteenkään asiaan, mitä minulle kyseinen henkilö sanoo. Ja tämän luottamuksen menettämisen hän on itse aiheuttanut. Tietää varmasti itsekkin puhuvansa pelkkää paskaa, mutta ei pysty lopettamaan. Johan kulissit kaatuisivat ja kaikki tajuaisi, ettei kyseessä olekaan niin kova jätkä kun on annettu ymmärtää. Moni tietää jo totuuden. Moni ei koskaan ole uskonutkaan...

Itse suhtautuisin asioihin paljon paremmin, jos totuus kerrottaisiin heti. Eikä niin, että kuulen sen viideltä eri ihmiseltä. On vaikea luottaa uusiin ihmisiin. Jos joskus tapaan uuden miehen, kuinka voin luottaa siihen, että hän kertoo totuuden? Minun luottamusta ei tänä päivänä helpolla enää saada. Se täytyy ansaita.

"I choose to believe those pretty lies
And I wont blame you for making me feel good for a while
I know it wont last baby,
Its like almost you got me"