Cheek feat. Kristiina Wheeler - Ukonilmalla
Osaisinkohan kirjoittaa vihdoinkin jotain päivitystä elämäntilanteesta? Monta kertaa ollut jo Blogger auki, mutta kun olisi aika kirjoittaa, kaikki ajatukset katoaa. Tai ei ne katoa koskaan mihinkään. En vain saa mitään ulos.
Olen miettinyt paljon elämääni viime aikoina. Koulua, töitä, asumista, kadoksissa olevaa rakkautta... Kun iltaisin menen nukkumaan, alkaa päässäni kaikki ajatukset jylläämään. Pääni sisällä käy niin kova meteli, kun silmäni sulkeutuvat. Tuntuu kuin kaikki yrittäisi huutaa toisensa päälle. Ja kaikki hiljenevät vain, kun avaan silmäni. Unenikin ovat olleet viime aikoina täysin sekopäisiä. Ai miksikö olen väsynyt vaikka en päivällä mitään raskasta teekkään? Yöt vievät kaiken energiani, vaikka silloin pitäisi pystyä lepäämään. Mutta kun en lepää edes nukkuessani. Heräilen pitkin yötä unieni takia. Minulla on usein tunne, että joku ylimääräinen ei halua minun lepäävän. Että se joku haluaa kuluttaa minut täysin loppuun...
Sain Mikkelistä kutsun media-assistentin pääsykokeisiin, mutta päätin perua koko homman. Ei minusta ole muuttamaan vielä pois Imatralta. Elämäni on täysin sekaisin tällä hetkell'. En ota opiskelupaikkaa vastaan, mutta haen mahdollisesti jälkihaussa Imatralle opiskelemaan. Logistiikalle tai puusepäksi. Jos näitä vaihtoehtoja ei ole tarjolla, on vuorossa työnhaku ja uusi haku kouluihin vuoden päästä. Ei elämäni kaadu siihen jos en juuri tänä syksynä pääse opiskelemaan. Olenhan vielä nuori. Kuitenkin korvaan sen kaiken menemällä töihin jos sellaista vain täältä löytyy. Haluaisin kovasti takaisin Sotkaan huonekalujen pariin, mutta epäilen etten pääse sinne enää. Noh, saa nähdä mitä tapahtuu.
Haaveilen myös muuttamisesta takaisin kotiseuduilleni. Odotan kauhulla tulevaa kesää, jos joudun asumaan vielä keskustassa. Se kuumuus, meteli... Big Band viikko lähestyy kovaa vauhtia ja silloin minä lähden evakkoon. Sitä meteliä en enää rupea kuuntelemaan. Minulla on jo valmiiksi stressiä raha-asioiden takia, eli en jaksaisi enää tätä kaupungin vilinää...
Ystäväni kanssa olemme puhuneet paljon siitä, että olisi ihanaa saada joku mies rinnalleen. Imatralla ei tunnu olevan muita mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin kuin baarit. Ja toki ystävien kautta, mutta piirit ovat pienet. Kaikki tuntevat kaikki. En usko, että minussa on mitään vikaa. Se kuuluisa 'Se Oikea' ei vain ole vielä kävellyt vastaan. Vitsailen aina ystäväni Miestutkasta, joka hänellä on aina päällä ollessamme liikenteessä. Minulla sitä ei vain ole! Vai johtuuko se siitä, että olen kiintynyt niin paljon mahdottomaan vaihtoehtoon? En edes jaksa ajatella muita kun mielessäni pyörii vain yksi, jota en voi saada. Kenellekkään en edes halua puhua kyseisestä asiasta. Mielummin olen hiljaa ja hymyilen. Uskon kyllä, että kaksi ihmistä tietävät ajatukseni. He tuntevat minut. Mutta silti olen mielummin vaiti omista tunteistani. Saatan vääntää kaiken vitsiksi, mutta sisimmässäni se kaikki on totta. Kuinka paljon vihaankaan itseäni tämän takia!
Yritän elää yhä päivä kerrallaan. Siten olen päässyt tähänkin saakka. Tajusin myös tuossa pari päivää sitten, että olen ollut erossa lääkkeistä 5 kuukautta! Melkein puoli vuotta. Alkoholin juomisen lopetin 4 kuukautta sitten, mutta olen ehkä kolme kertaa käynyt juomassa pari. Ja hieman olen harkinnut sitä, että lopetan täysin. Mitä siitä hyödyn? Jopa yhden juomisesta saan tajuttoman morkkiksen. Kyllä, nyt sen päätin. En juo enää koskaan alkoholia. Nyt sen olen julkisesti luvannut!
"Piti painaa paniikki nappii, mut en voinu hidastaa vaik jo ahdisti valmiiks
mä luotin et kyllä tää sade vielä lakkaa, piti vaan jaksaa hetki, pisarat ei pysty tappaa mua
Mä selviin, en luovuta, en anna periks noin vaan
Ja mulla on voimaa kantaa tää mun hartioilla"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti