Melkein kahden vuoden tauon jälkeen ajattelin herätellä tätä blogia hieman eloon. Paljon on tapahtunut viimeisen postauksen jälkeen. Ehkä hieman liikaakin.
Joulukuussa 2012 pääsin muuttamaan Meltolaan, johon olin jo pitkään halunnut muuttaa. Mikäs sen parempaa. Juuri remontoidut asunnot, rauhallinen ympäristö, äidilleni matkaa vain pari kilometriä, halpa vuokra... Ajattelin, että saisin uuden alun kaikelle.
Puoli vuotta eteenpäin, aloin seurustella ihmisen kanssa, josta olin aina pitänyt. Hän oli tärkeä ystävä minulle ja lopulta se olikin enemmän kuin ystävyyttä. Luulin kaiken olevan taas hyvin.
Parisuhteen aikana löysin hänestä kuitekin täysin uusia puolia, joita en uskonut hänessä olevan. En tuntenut häntä enää lainkaan. Rupesin kasaamaan taas tutuksi tullutta muuria ympärilleni. Sulkeuduin, karkotin tärkeitä ihmisiä ympäriltäni, en kuunnellut muiden varoittavia sanoja. Luulin tietäväni mitä teen.
Sotaisan kolmen kuukauden jälkeen erosimme ja punkkasin äidilläni pari viikkoa, koska en uskaltanut olla kotona. Loppujen lopuksi rohkaistuin ja palasin kotiin. Ja mitä sitten tapahtui?
Kuukauden tauon jälkeen palasimme yhteen. Luulin taas liikoja. Luotin siihen, että hän oli muuttunut. Ja toki hän olikin. Mutta jostain syystä en vain tuntenut itseäni onnelliseksi. Tunsin, että elämääni rajoitettiin liikaa. En saanut olla minä. Marraskuun puolessa välissä tajusin, että en voi enää olla siinä suhteessa.
Tiesin eron tuovan ongelmia. Tapahtui asioita, joista en kerro täällä. Lähdin pois paikkakunnalta pariksi päiväksi, jotta pöly Imatralla hieman laskeutuisi. Kun palasin, menin taas äidilleni. Pelkäsin liikaa, jotta olisin palannut kotiin.
Entä nyt? Olen taas kotona. Asunto irtisanottuna. Ympärilläni täyteen pakattuja pahvilaatikoita. Joudun muuttamaan pois asunnosta, josta pidän ylikaiken. Kuinka kaikki voikaan kääntyä hetkessä päälaelleen? Ihminen, jonka näkemistä kauan sitten aina toivoin, onkin tänä päivänä se, jonka näkemistä pelkään. Siksi joudun muuttamaan pois.
Koulu tai työasiatkaan eivät ole edenneet mihinkään. Jäin pari kuukautta sitten määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle, joka on myönnetty toukokuun loppuun saakka. Jatkuuko se vielä pidemmälle? Sen näkee ensi keväänä. Tällä hetkellä tärkeintä on löytää uusi asunto, jossa voin taas aloittaa puhtaalta pöydältä. Unohtaa menneet ja aloittaa alusta.
Juuri nyt tunnen olevani täysin tyhjän päällä. Luotan tällä hetkellä vain perheeseeni. Kadun sitä, millä tavalla ajoin parhaimman ystäväni pois. Luottoystäväni, jonka olen herranjumala tuntenut 21 vuotta. Parisuhteeni oli osa syy väliemme rikkoutumiseen. Muutuin itse täysin eri ihmiseksi sinä aikana. Jos voisin, palaisin ajassa takaisin viime kesään. Tekisin kaiken toisin. Asiat voisi tällä hetkellä olla hyvin. Olisin itse paremmassa kunnossa...
Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi. Virheistä oppii, ja viimeiset puoli vuotta on opettanut minulle paljon. Toivottavasti otin myös opikseni, etten toista tulevaisuudessa samoja virheitä. Olen kyllästynyt siihen, että kävi miten kävi, aina minua sattuu. Haluaisin joskus olla oikeasti onnellinen. Ehkä se päivä vielä tulee. Ainakin haluan uskoa siihen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti