It's like you're screaming, and no one can hear...

It's like you're screaming, and no one can hear

You almost feel ashamed

That someone could be that important

That without them, you feel like nothing

En ole syönyt lääkkeitäni moniin kuukausiin. Niiden avulla olen saanut pidettyä toisen minäni poissa kuvioista. Mutta nyt... all I can say is that he's back. Kaikkien mielestä minun täytyisi syödä lääkkeeni, jotta toinen persoona pysyisi poissa. Mutta joskus minä kaipaan. Kaipaan sitä, että joku toinen ottaa vallan. En tunne oloani niin yksinäiseksi, kun pään sisälläni joku puhuu minulle.
Tietysti sen muutoksen tapahtuessa, minuun iskee pelko. Mitä toinen aikoo tehdä? Olen jumissa kehoni ja pääni sisässä. Eräänä iltana oli vahvin kokemus koskaan. Toinen persoona otti niin vahvasti vallan, etten kyennyt psyykkaamaan itseäni vapaaksi. Vasta aamulla olin taas oma itseni. Mutta tunsin yhä sen pienen kaiun päässäni, että se oli vain osa minusta.

No one will ever understand how much it hurts

You feel hopeless; like nothing can save you

And when it's over, and it's gone

You almost wish that you could have all that bad stuff back

So that you could have the good

Illat ovat niitä aikoja, kun mielentilanti on herkimmillään ja toinen persoona osaa käyttää hyväksi sitä. Jos itselläni on heikko hetki, olen masentunut tai jopa itken, kuulen päässäni "Everythings gonna be okay.". Ja silloin itku loppuu, hengitys tasaantuu ja peilistä katsoo joku täysin muu. Silmissä näkyy pelkkä viha ja uhma. Välttelen tällöin ihmiskontakteja. Olen silloin täysin arvaamaton. Kaikki on silloin pelkkää uhkaa...

Miun pitäisi syödä lääkkeitäni, mutta en halua menettää sitä toista puolta minusta. En vain tunne itseäni kokonaiseksi silloin. Kun tiedän, että joku muukin on paikalla, tunnen oloni turvalliseksi.

Joku voi leimata suoralta kädeltä hulluksi. Kiitos jo etukäteen. Olen keskustellut lääkärin kanssa asiasta ja asiaa tutkitaan edelleen. Paranoidinen persoonallisuushäiriö on jo todettu masennuksen ja paniikkihäiriön lisäksi. Joten hulluksia haukkumista en osaa enää ottaa loukkauksena. In this world, everyone is czary. :)

Never trust anyone but yourself...

Olen kadottanut täysin luottamuksen kaikkiin ihmisiin (paria poikkeusta lukuunottamatta). Selän takana puhutaan paskaa, luottamuksella kerrottuja asioita kerrotaan eteenpäin, tavaroita varastetaan... Miksi juuri tämän kaltaiset ihmiset tulee elämääni? Olen saanut jo tarpeekseni!

Kun seurustelin, kerroin ystävilleni asioita jotka vaivasivat mieltä. Luulin sen helpottavan. Mutta mitä seuraavaksi tapahtuu? Poikaystäväni tiesi pian kaiken. Jos olisin halunnut hänen tietävän asioista, olisin kertonut kaiken itse. Silloin lopetin puhumisen. Rupesin tarkkailemaan ja päädyinkin lopputuloksiin siitä, kuka/ketkä laversivat kaiken eteenpäin.

Minusta rupesi liikkumaan myös huhuja ihmisten keskuudessa. Minulla "oli toinen mies", pyörin "miesten kanssa baareissa" ja "olin raskaana". Kahdesta ensimmäisestä huhusta aiheutui ongelmia parisuhteeseen. Minuun ei enää luotettu. Mutta raskaushuhu sai minut täysin maihin. Tajusin, että ihmiset katsoivat minun olevan lihava. Vähensin syömistä, söin tuskin ollenkaan. Mitkään vaatteet eivät tuntuneet hyvältä päällä. En enää pyörinyt ihmisten ilmoilla. Rupesin erakoitumaan omaan kotiini/äidilleni. Helsingin reissu helpotti oloa, koska pääsin johonkin, missä minua ei tunnettu. Sain olla täysin oma itseni.

Nyt kun pakkailen tavaroita muuttoa varten, tajuan osan tavaroistani hävinneen. Pleikkarin vara-ohjain, Move-ohjain, kaksi kotiavainta, eräs kirjastokirja ja LEIPÄVEITSI. En välttämättä heti huomaa minkään kadonneen, mutta kun rupean tarvitsemaan sitä tiettyä asiaa, niin sitä ei löydy enää mistään. Kuluvan puolen vuoden aikana minulta on kadonnut muutakin. Kolme pleikkari peliä, Sims 3 pelit... En edes muista kaikkea.

Joten keneen tässä maailmassa voi enää luottaa? Se on varma ettei perhe petä koskaan. Mutta miksi ne, joita luulin ystävikseni, osottautuu täysin muuksi kuin luulin heidän olevan? Osan eläämäni negatiivisesti vaikuttavista ihmisistä olen jo jättänyt taakseni. Mutta ilmeisesti heitä täytyy karsia lisää. Kun muutan, haluan aloittaa täysin puhtaalta pöydältä. En halua, että elämääni sabotoidaan yhtään enempää.

Täällä taas!

Melkein kahden vuoden tauon jälkeen ajattelin herätellä tätä blogia hieman eloon. Paljon on tapahtunut viimeisen postauksen jälkeen. Ehkä hieman liikaakin.

Joulukuussa 2012 pääsin muuttamaan Meltolaan, johon olin jo pitkään halunnut muuttaa. Mikäs sen parempaa. Juuri remontoidut asunnot, rauhallinen ympäristö, äidilleni matkaa vain pari kilometriä, halpa vuokra... Ajattelin, että saisin uuden alun kaikelle.

Puoli vuotta eteenpäin, aloin seurustella ihmisen kanssa, josta olin aina pitänyt. Hän oli tärkeä ystävä minulle ja lopulta se olikin enemmän kuin ystävyyttä. Luulin kaiken olevan taas hyvin.
Parisuhteen aikana löysin hänestä kuitekin täysin uusia puolia, joita en uskonut hänessä olevan. En tuntenut häntä enää lainkaan. Rupesin kasaamaan taas tutuksi tullutta muuria ympärilleni. Sulkeuduin, karkotin tärkeitä ihmisiä ympäriltäni, en kuunnellut muiden varoittavia sanoja. Luulin tietäväni mitä teen.
Sotaisan kolmen kuukauden jälkeen erosimme ja punkkasin äidilläni pari viikkoa, koska en uskaltanut olla kotona. Loppujen lopuksi rohkaistuin ja palasin kotiin. Ja mitä sitten tapahtui?
Kuukauden tauon jälkeen palasimme yhteen. Luulin taas liikoja. Luotin siihen, että hän oli muuttunut. Ja toki hän olikin. Mutta jostain syystä en vain tuntenut itseäni onnelliseksi. Tunsin, että elämääni rajoitettiin liikaa. En saanut olla minä. Marraskuun puolessa välissä tajusin, että en voi enää olla siinä suhteessa.

Tiesin eron tuovan ongelmia. Tapahtui asioita, joista en kerro täällä. Lähdin pois paikkakunnalta pariksi päiväksi, jotta pöly Imatralla hieman laskeutuisi. Kun palasin, menin taas äidilleni. Pelkäsin liikaa, jotta olisin palannut kotiin.

Entä nyt? Olen taas kotona. Asunto irtisanottuna. Ympärilläni täyteen pakattuja pahvilaatikoita. Joudun muuttamaan pois asunnosta, josta pidän ylikaiken. Kuinka kaikki voikaan kääntyä hetkessä päälaelleen? Ihminen, jonka näkemistä kauan sitten aina toivoin, onkin tänä päivänä se, jonka näkemistä pelkään. Siksi joudun muuttamaan pois.

Koulu tai työasiatkaan eivät ole edenneet mihinkään. Jäin pari kuukautta sitten määräaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle, joka on myönnetty toukokuun loppuun saakka. Jatkuuko se vielä pidemmälle? Sen näkee ensi keväänä. Tällä hetkellä tärkeintä on löytää uusi asunto, jossa voin taas aloittaa puhtaalta pöydältä. Unohtaa menneet ja aloittaa alusta.

Juuri nyt tunnen olevani täysin tyhjän päällä. Luotan tällä hetkellä vain perheeseeni. Kadun sitä, millä tavalla ajoin parhaimman ystäväni pois. Luottoystäväni, jonka olen herranjumala tuntenut 21 vuotta. Parisuhteeni oli osa syy väliemme rikkoutumiseen. Muutuin itse täysin eri ihmiseksi sinä aikana. Jos voisin, palaisin ajassa takaisin viime kesään. Tekisin kaiken toisin. Asiat voisi tällä hetkellä olla hyvin. Olisin itse paremmassa kunnossa...

Tehtyä ei kuitenkaan saa tekemättömäksi. Virheistä oppii, ja viimeiset puoli vuotta on opettanut minulle paljon. Toivottavasti otin myös opikseni, etten toista tulevaisuudessa samoja virheitä. Olen kyllästynyt siihen, että kävi miten kävi, aina minua sattuu. Haluaisin joskus olla oikeasti onnellinen. Ehkä se päivä vielä tulee. Ainakin haluan uskoa siihen.

En tunne sua, mut voinko luottaa ja puhua

Cheek feat. Kristiina Wheeler - Ukonilmalla 

Osaisinkohan kirjoittaa vihdoinkin jotain päivitystä elämäntilanteesta? Monta kertaa ollut jo Blogger auki, mutta kun olisi aika kirjoittaa, kaikki ajatukset katoaa. Tai ei ne katoa koskaan mihinkään. En vain saa mitään ulos.

Olen miettinyt paljon elämääni viime aikoina. Koulua, töitä, asumista, kadoksissa olevaa rakkautta... Kun iltaisin menen nukkumaan, alkaa päässäni kaikki ajatukset jylläämään. Pääni sisällä käy niin kova meteli, kun silmäni sulkeutuvat. Tuntuu kuin kaikki yrittäisi huutaa toisensa päälle. Ja kaikki hiljenevät vain, kun avaan silmäni. Unenikin ovat olleet viime aikoina täysin sekopäisiä. Ai miksikö olen väsynyt vaikka en päivällä mitään raskasta teekkään? Yöt vievät kaiken energiani, vaikka silloin pitäisi pystyä lepäämään. Mutta kun en lepää edes nukkuessani. Heräilen pitkin yötä unieni takia. Minulla on usein tunne, että joku ylimääräinen ei halua minun lepäävän. Että se joku haluaa kuluttaa minut täysin loppuun...

Sain Mikkelistä kutsun media-assistentin pääsykokeisiin, mutta päätin perua koko homman. Ei minusta ole muuttamaan vielä pois Imatralta. Elämäni on täysin sekaisin tällä hetkell'. En ota opiskelupaikkaa vastaan, mutta haen mahdollisesti jälkihaussa Imatralle opiskelemaan. Logistiikalle tai puusepäksi. Jos näitä vaihtoehtoja ei ole tarjolla, on vuorossa työnhaku ja uusi haku kouluihin vuoden päästä. Ei elämäni kaadu siihen jos en juuri tänä syksynä pääse opiskelemaan. Olenhan vielä nuori. Kuitenkin korvaan sen kaiken menemällä töihin jos sellaista vain täältä löytyy. Haluaisin kovasti takaisin Sotkaan huonekalujen pariin, mutta epäilen etten pääse sinne enää. Noh, saa nähdä mitä tapahtuu.

Haaveilen myös muuttamisesta takaisin kotiseuduilleni. Odotan kauhulla tulevaa kesää, jos joudun asumaan vielä keskustassa. Se kuumuus, meteli... Big Band viikko lähestyy kovaa vauhtia ja silloin minä lähden evakkoon. Sitä meteliä en enää rupea kuuntelemaan. Minulla on jo valmiiksi stressiä raha-asioiden takia, eli en jaksaisi enää tätä kaupungin vilinää...

Ystäväni kanssa olemme puhuneet paljon siitä, että olisi ihanaa saada joku mies rinnalleen. Imatralla ei tunnu olevan muita mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin kuin baarit. Ja toki ystävien kautta, mutta piirit ovat pienet. Kaikki tuntevat kaikki. En usko, että minussa on mitään vikaa. Se kuuluisa 'Se Oikea' ei vain ole vielä kävellyt vastaan. Vitsailen aina ystäväni Miestutkasta, joka hänellä on aina päällä ollessamme liikenteessä. Minulla sitä ei vain ole! Vai johtuuko se siitä, että olen kiintynyt niin paljon mahdottomaan vaihtoehtoon? En edes jaksa ajatella muita kun mielessäni pyörii vain yksi, jota en voi saada. Kenellekkään en edes halua puhua kyseisestä asiasta. Mielummin olen hiljaa ja hymyilen. Uskon kyllä, että kaksi ihmistä tietävät ajatukseni. He tuntevat minut. Mutta silti olen mielummin vaiti omista tunteistani. Saatan vääntää kaiken vitsiksi, mutta sisimmässäni se kaikki on totta. Kuinka paljon vihaankaan itseäni tämän takia!

Yritän elää yhä päivä kerrallaan. Siten olen päässyt tähänkin saakka. Tajusin myös tuossa pari päivää sitten, että olen ollut erossa lääkkeistä 5 kuukautta! Melkein puoli vuotta. Alkoholin juomisen lopetin 4 kuukautta sitten, mutta olen ehkä kolme kertaa käynyt juomassa pari. Ja hieman olen harkinnut sitä, että lopetan täysin. Mitä siitä hyödyn? Jopa yhden juomisesta saan tajuttoman morkkiksen. Kyllä, nyt sen päätin. En juo enää koskaan alkoholia. Nyt sen olen julkisesti luvannut!

"Piti painaa paniikki nappii, mut en voinu hidastaa vaik jo ahdisti valmiiks
mä luotin et kyllä tää sade vielä lakkaa, piti vaan jaksaa hetki, pisarat ei pysty tappaa mua
Mä selviin, en luovuta, en anna periks noin vaan
Ja mulla on voimaa kantaa tää mun hartioilla"

Its like almost you got me...

Killer - Liar

Valheet. Ah, nuo ihanat asiat mitä olen saanut kuulla elämäni aikana ihan liikaa. Ja vuoden sisään enemmän kuin koskaan. En ole ikinä ymmärtänyt valehtelua. Pienen valkoisen valheen voi toki joskus laskea mutta miksi jotkut tekevät sitä kokoajan? Miksi ei voida sanoa asioita niinkuin ne oikeasti ovat? Itse ainakin pyrin kertomaan kaiken. En näe syytä, miksi en tekisi niin. Huvittavinta on kuitenkin se, kun joku kirkkain silmin puhuu läpiä päähänsä ja itse tiedät jo totuuden. On siinä naurussa pidättelemistä! Tottakai tekisi mieli mainita, että "Ootko nyt ihan varma?", mutta se valhe saisi vain tuulta siipiensä alle.

Kaikki kuitenkin paljastuu joskus. Minä uskoin sinisilmäisenä minulle ladeltuja valheita, mutta jälkeenpäin kaikki on selvinnyt. Miksi uskoin? Koska rakkaus sokaisee. En halunnut uskoa, että rakastamani ihminen voisi puhua niin paljon paskaa. Ja sitä se juuri oli. Kaikki muut tiesivät totuuden. Minä en. Jos olisin uskonut muita hyvissä ajoin, olisin lähtenyt suhteesta jo alkutekijöissä. Tottakai kokoajan epäilin. Mutta en halunnut katsoa totuutta silmiin

Onko asiat muuttunut? Ei. En luota enää ihmiseen. En usko yhteenkään asiaan, mitä minulle kyseinen henkilö sanoo. Ja tämän luottamuksen menettämisen hän on itse aiheuttanut. Tietää varmasti itsekkin puhuvansa pelkkää paskaa, mutta ei pysty lopettamaan. Johan kulissit kaatuisivat ja kaikki tajuaisi, ettei kyseessä olekaan niin kova jätkä kun on annettu ymmärtää. Moni tietää jo totuuden. Moni ei koskaan ole uskonutkaan...

Itse suhtautuisin asioihin paljon paremmin, jos totuus kerrottaisiin heti. Eikä niin, että kuulen sen viideltä eri ihmiseltä. On vaikea luottaa uusiin ihmisiin. Jos joskus tapaan uuden miehen, kuinka voin luottaa siihen, että hän kertoo totuuden? Minun luottamusta ei tänä päivänä helpolla enää saada. Se täytyy ansaita.

"I choose to believe those pretty lies
And I wont blame you for making me feel good for a while
I know it wont last baby,
Its like almost you got me"

It's time to try defying gravity...

Glee Cast - Defying Gravity

Something has changed within me
Something is not the same
I'm through with playing by the rules
Of someone else's game

Pää täynnä ajatuksia. Mitään en saa sanoiksi. Tyypillistä. Voisin kertoa tunteistani ja kaikesta pelkillä biisien sanoilla. Mutta silloin tästäkin kirjoituksesta tulisi liian pitkä ja se sisältäisi yli 10 lainausta eri kappaleista. Kuka sitä nyt jaksaisi lukea? Jep, ei kukaan.

Viime ajat olen viettänyt äitillä siivoten ja pitäen taloa pystyssä siskoni kanssa. Olen yrittänyt myös hieman rentoutua ja irrottautua kaikesta. Saada mielen tasaantumaan ja muuta. Arvatkaa onko onnistunut? Ei.

Pitkään olen jo miettinyt ajanvarausta lääkärille, mutta muilta kiireiltäni en ole ehtinyt soittaa. Kaksi kuukautta voin ihan hyvin. Pärjäsin kotona yksin, viihdyin siellä, ei ollut huolia... Kuin salama kirkkaalta taivaalta (joo joo, typerä sanonta), kaikki se hyvä olo katosi. Huomaan eläväni täysin omassa maailmassani. Kadotan ajantajuntani ja joskus huomaankin, etten tiedä mitä olen tehnyt 3-5 tuntiin. Tunnen, että joku on kokoajan läsnä. En ole koskaan yksin vaikka olenkin. En tiedä mikä on todellisuutta ja mikä ei. Mistä olen keskustellut kenenkin kanssa ja mistä en? Olenko ollut jossain vai en? Joskus olen myös varma siitä, että minua tarkkaillaan. Käydessäni tupakalla, tuntuu kuin joku katsoisi jostain kaukaa. Pelkään, että joku on nurkan takana odottamassa. Vaikka missään ei ketään olisi. Kuulen myös ääniä, mutta en tiedä tuleeko ne oikeasti jostain vai onko se vain mieleni tuotosta. Tuntuu kuin joku laittaisi ajatuksia päähäni. Sotkee mieleni. En myöskään pysty luottamaan keneenkään. Kaikilla on mielestäni aina taka-ajatus, olen varma että selkääni puukotetaan, käytetään hyväksi... Ja siitä päästään taas siihen, etten tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Lisäksi tunne-elämäni on täysin sekaisin. Pienessä ajassa (puhutaan minuuteista) mielialani saattavat heitellä äärirajoilta toiseen. Jo se syö ihmistä liikaa, kun koskaan ei ole mieli tasassa. Nukkumaan menokin on vaikeaa näiden tunteiden sekasotkun kanssa. Silloin ajatukset lähtevät virtaamaan ja saatan pyöriä sängyssä parikin tuntia, jonka päätteksi en nukahda, vaan nousen hysteerisenä ylös. Pelkään nukahtamista.

En enää myöskään tiedä, mitä ajatella tunteistani ihmisiä kohtaan. Kenestä välitän, kenestä pitäisi pysyä kaukana, kenet haluan vierelleni, ketä vihaan... Olen yrittänyt pysyä kaukana kaikista. Perhe on ainut jonka kanssa nyt pystyn viettämään aikaa. Suhteeni heihin on tällä hetkellä yllättävän neutraali. Mutta ihmiset perheen ulkopuolella on minulle kuin sudenloukku. Kun luottamus kaikkiin on kadonnut, en tiedä, haluanko enää edes olla tekemisissä kenenkään kanssa. Tottakai on vielä ihmisiä, joista en haluaisi luopua.

Perheen kanssa saan onneksi aina muuta ajateltavaa. Olen huomannut osoittavani kiinnostusta jopa hevosiin, mutta se nyt on aika väistämätöntä. Hevoset kun on perheeni arjessa joka päivä. Olen ollut kuvaamassa siskoni kisoja, olen ulkona kun muut ratsastavat kentällä, harkitsin jopa hankkivani ajokorttiini täydennystä, jotta voin olla apuna kuskaamassa hevosia paikasta toiseen. Ratsastamaan minusta ei kuitenkaan ole. Kivoja eläimiä ne on, mutta siinä se. Seuraan mielelläni vain sivusta.

Kai se on sanomattakin selvää, että tällä hetkellä elämäni on täyttä hullunmyllyä. Pyrin menemään eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus tulee kuitenkin takapakkia suunnasta jos toisesta. Siinä vaiheessa poltan tupakan, kohautan olkaani ja suuntaan eteenpäin. Näihin tunnelmiin, hyvää yötä. :)

It's time to try
Defying gravity
I think I'll try
Defying gravity
Kiss me goodbye
I am defying gravity
And you wont bring me down!

The winner takes it all...

ABBA - The Winner Takes It All

Elämään kuuluu joskus pienet takapakit ja vastoinkäymiset. Niitä on viime aikoina osunut omalle kohdelleni jo muutamia. Mikään ei ole ikuista tässä maailmassa. Ei ystävyys- eikä parisuhteet. Toki ne voi kestää loppuun asti, mutta viimeistään kuolema sen kaiken lopettaa. Miksi siis jäädä murehtimaan jos joku asia päättyy?

Muistot säilyvät kuitenkin. Niin hyvät kuin huonotkin. Se on aina ikävää, jos joku ihminen häviää elämästäsi. Vuoden sisällä näitä tapauksia on ollut jo kolme. Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Ihmiset lähtevät eri suuntiin. "Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana." Muistelenko pahalla niitä hetkiä, jotka olen saanut viettää tiettyjen ihmisten kanssa? En. Miksi kantaisin kaunaa?

Kun jokin asia jää taakse, on aika keskittyä vain tulevaan. Niin paljon on vielä edessä. Paljon koettavaa. Uudet paikat, ihmiset... Turha jäädä junnaamaan paikoilleen. Vaikka moni ihminen on jäänyt pois pelistä, en tunne että maailmani kaatuisi tähän paikkaan. Elämäni ei ole kiinni yhdestä tai kahdesta henkilöstä.

Tunnen oloni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olen oppinut vuoden sisällä itsestäni niin paljon uutta ja tällä hetkellä tulevaisuuteni vaikuttaa melko valoisalta. Pääsin yli ongelmistani, vaikka ne pyörivät alitajunnassa päivästä toiseen. Mutta tiedän rajani. Tiedän milloin täytyy hidastaa, milloin hakea apua. En halua päätyä samaan jamaan, missä olin muutama kuukausi takaperin.

Pyrin etsimään jokaisesta hetkestä jotain positiivista. Elämä on liian arvokasta hukattavaksi kaikkeen vihanpitoon ja negatiivisuuteen. Toki on asioita jotka saavat minut raivon partaalle. Mutta ne asiat/ihmiset jätän omaan arvoonsa. Nyt yritän keskittyä itseeni. Siihen, mikä on minulle juuri nyt tärkeintä, mikä on minulle hyväksi ja milloin tunnen olevani onnellinen. Se ei ole itsekkyyttä. Vaan sitä, että haluaa pitää huolta myös itsestään. Ei täällä eletä muille.

Ja kun tunnen oman oloni hyväksi, niin ehkä vielä jonain päivänä löydän rinnalleni ihmisen, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen. Sitähän kaikki haluaa omalle kohdalle. Tiedän kuitenkin, etten ole valmis uuteen suhteeseen vielä.

The gods may throw a dice
Their minds as cold as ice
And someone way down here
Loses someone dear
The winner takes it all
The loser has to fall
It's simple and it's plain
Why should I complain.