En tunne sua, mut voinko luottaa ja puhua

Cheek feat. Kristiina Wheeler - Ukonilmalla 

Osaisinkohan kirjoittaa vihdoinkin jotain päivitystä elämäntilanteesta? Monta kertaa ollut jo Blogger auki, mutta kun olisi aika kirjoittaa, kaikki ajatukset katoaa. Tai ei ne katoa koskaan mihinkään. En vain saa mitään ulos.

Olen miettinyt paljon elämääni viime aikoina. Koulua, töitä, asumista, kadoksissa olevaa rakkautta... Kun iltaisin menen nukkumaan, alkaa päässäni kaikki ajatukset jylläämään. Pääni sisällä käy niin kova meteli, kun silmäni sulkeutuvat. Tuntuu kuin kaikki yrittäisi huutaa toisensa päälle. Ja kaikki hiljenevät vain, kun avaan silmäni. Unenikin ovat olleet viime aikoina täysin sekopäisiä. Ai miksikö olen väsynyt vaikka en päivällä mitään raskasta teekkään? Yöt vievät kaiken energiani, vaikka silloin pitäisi pystyä lepäämään. Mutta kun en lepää edes nukkuessani. Heräilen pitkin yötä unieni takia. Minulla on usein tunne, että joku ylimääräinen ei halua minun lepäävän. Että se joku haluaa kuluttaa minut täysin loppuun...

Sain Mikkelistä kutsun media-assistentin pääsykokeisiin, mutta päätin perua koko homman. Ei minusta ole muuttamaan vielä pois Imatralta. Elämäni on täysin sekaisin tällä hetkell'. En ota opiskelupaikkaa vastaan, mutta haen mahdollisesti jälkihaussa Imatralle opiskelemaan. Logistiikalle tai puusepäksi. Jos näitä vaihtoehtoja ei ole tarjolla, on vuorossa työnhaku ja uusi haku kouluihin vuoden päästä. Ei elämäni kaadu siihen jos en juuri tänä syksynä pääse opiskelemaan. Olenhan vielä nuori. Kuitenkin korvaan sen kaiken menemällä töihin jos sellaista vain täältä löytyy. Haluaisin kovasti takaisin Sotkaan huonekalujen pariin, mutta epäilen etten pääse sinne enää. Noh, saa nähdä mitä tapahtuu.

Haaveilen myös muuttamisesta takaisin kotiseuduilleni. Odotan kauhulla tulevaa kesää, jos joudun asumaan vielä keskustassa. Se kuumuus, meteli... Big Band viikko lähestyy kovaa vauhtia ja silloin minä lähden evakkoon. Sitä meteliä en enää rupea kuuntelemaan. Minulla on jo valmiiksi stressiä raha-asioiden takia, eli en jaksaisi enää tätä kaupungin vilinää...

Ystäväni kanssa olemme puhuneet paljon siitä, että olisi ihanaa saada joku mies rinnalleen. Imatralla ei tunnu olevan muita mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin kuin baarit. Ja toki ystävien kautta, mutta piirit ovat pienet. Kaikki tuntevat kaikki. En usko, että minussa on mitään vikaa. Se kuuluisa 'Se Oikea' ei vain ole vielä kävellyt vastaan. Vitsailen aina ystäväni Miestutkasta, joka hänellä on aina päällä ollessamme liikenteessä. Minulla sitä ei vain ole! Vai johtuuko se siitä, että olen kiintynyt niin paljon mahdottomaan vaihtoehtoon? En edes jaksa ajatella muita kun mielessäni pyörii vain yksi, jota en voi saada. Kenellekkään en edes halua puhua kyseisestä asiasta. Mielummin olen hiljaa ja hymyilen. Uskon kyllä, että kaksi ihmistä tietävät ajatukseni. He tuntevat minut. Mutta silti olen mielummin vaiti omista tunteistani. Saatan vääntää kaiken vitsiksi, mutta sisimmässäni se kaikki on totta. Kuinka paljon vihaankaan itseäni tämän takia!

Yritän elää yhä päivä kerrallaan. Siten olen päässyt tähänkin saakka. Tajusin myös tuossa pari päivää sitten, että olen ollut erossa lääkkeistä 5 kuukautta! Melkein puoli vuotta. Alkoholin juomisen lopetin 4 kuukautta sitten, mutta olen ehkä kolme kertaa käynyt juomassa pari. Ja hieman olen harkinnut sitä, että lopetan täysin. Mitä siitä hyödyn? Jopa yhden juomisesta saan tajuttoman morkkiksen. Kyllä, nyt sen päätin. En juo enää koskaan alkoholia. Nyt sen olen julkisesti luvannut!

"Piti painaa paniikki nappii, mut en voinu hidastaa vaik jo ahdisti valmiiks
mä luotin et kyllä tää sade vielä lakkaa, piti vaan jaksaa hetki, pisarat ei pysty tappaa mua
Mä selviin, en luovuta, en anna periks noin vaan
Ja mulla on voimaa kantaa tää mun hartioilla"

Its like almost you got me...

Killer - Liar

Valheet. Ah, nuo ihanat asiat mitä olen saanut kuulla elämäni aikana ihan liikaa. Ja vuoden sisään enemmän kuin koskaan. En ole ikinä ymmärtänyt valehtelua. Pienen valkoisen valheen voi toki joskus laskea mutta miksi jotkut tekevät sitä kokoajan? Miksi ei voida sanoa asioita niinkuin ne oikeasti ovat? Itse ainakin pyrin kertomaan kaiken. En näe syytä, miksi en tekisi niin. Huvittavinta on kuitenkin se, kun joku kirkkain silmin puhuu läpiä päähänsä ja itse tiedät jo totuuden. On siinä naurussa pidättelemistä! Tottakai tekisi mieli mainita, että "Ootko nyt ihan varma?", mutta se valhe saisi vain tuulta siipiensä alle.

Kaikki kuitenkin paljastuu joskus. Minä uskoin sinisilmäisenä minulle ladeltuja valheita, mutta jälkeenpäin kaikki on selvinnyt. Miksi uskoin? Koska rakkaus sokaisee. En halunnut uskoa, että rakastamani ihminen voisi puhua niin paljon paskaa. Ja sitä se juuri oli. Kaikki muut tiesivät totuuden. Minä en. Jos olisin uskonut muita hyvissä ajoin, olisin lähtenyt suhteesta jo alkutekijöissä. Tottakai kokoajan epäilin. Mutta en halunnut katsoa totuutta silmiin

Onko asiat muuttunut? Ei. En luota enää ihmiseen. En usko yhteenkään asiaan, mitä minulle kyseinen henkilö sanoo. Ja tämän luottamuksen menettämisen hän on itse aiheuttanut. Tietää varmasti itsekkin puhuvansa pelkkää paskaa, mutta ei pysty lopettamaan. Johan kulissit kaatuisivat ja kaikki tajuaisi, ettei kyseessä olekaan niin kova jätkä kun on annettu ymmärtää. Moni tietää jo totuuden. Moni ei koskaan ole uskonutkaan...

Itse suhtautuisin asioihin paljon paremmin, jos totuus kerrottaisiin heti. Eikä niin, että kuulen sen viideltä eri ihmiseltä. On vaikea luottaa uusiin ihmisiin. Jos joskus tapaan uuden miehen, kuinka voin luottaa siihen, että hän kertoo totuuden? Minun luottamusta ei tänä päivänä helpolla enää saada. Se täytyy ansaita.

"I choose to believe those pretty lies
And I wont blame you for making me feel good for a while
I know it wont last baby,
Its like almost you got me"

It's time to try defying gravity...

Glee Cast - Defying Gravity

Something has changed within me
Something is not the same
I'm through with playing by the rules
Of someone else's game

Pää täynnä ajatuksia. Mitään en saa sanoiksi. Tyypillistä. Voisin kertoa tunteistani ja kaikesta pelkillä biisien sanoilla. Mutta silloin tästäkin kirjoituksesta tulisi liian pitkä ja se sisältäisi yli 10 lainausta eri kappaleista. Kuka sitä nyt jaksaisi lukea? Jep, ei kukaan.

Viime ajat olen viettänyt äitillä siivoten ja pitäen taloa pystyssä siskoni kanssa. Olen yrittänyt myös hieman rentoutua ja irrottautua kaikesta. Saada mielen tasaantumaan ja muuta. Arvatkaa onko onnistunut? Ei.

Pitkään olen jo miettinyt ajanvarausta lääkärille, mutta muilta kiireiltäni en ole ehtinyt soittaa. Kaksi kuukautta voin ihan hyvin. Pärjäsin kotona yksin, viihdyin siellä, ei ollut huolia... Kuin salama kirkkaalta taivaalta (joo joo, typerä sanonta), kaikki se hyvä olo katosi. Huomaan eläväni täysin omassa maailmassani. Kadotan ajantajuntani ja joskus huomaankin, etten tiedä mitä olen tehnyt 3-5 tuntiin. Tunnen, että joku on kokoajan läsnä. En ole koskaan yksin vaikka olenkin. En tiedä mikä on todellisuutta ja mikä ei. Mistä olen keskustellut kenenkin kanssa ja mistä en? Olenko ollut jossain vai en? Joskus olen myös varma siitä, että minua tarkkaillaan. Käydessäni tupakalla, tuntuu kuin joku katsoisi jostain kaukaa. Pelkään, että joku on nurkan takana odottamassa. Vaikka missään ei ketään olisi. Kuulen myös ääniä, mutta en tiedä tuleeko ne oikeasti jostain vai onko se vain mieleni tuotosta. Tuntuu kuin joku laittaisi ajatuksia päähäni. Sotkee mieleni. En myöskään pysty luottamaan keneenkään. Kaikilla on mielestäni aina taka-ajatus, olen varma että selkääni puukotetaan, käytetään hyväksi... Ja siitä päästään taas siihen, etten tiedä mikä on totta ja mikä ei.

Lisäksi tunne-elämäni on täysin sekaisin. Pienessä ajassa (puhutaan minuuteista) mielialani saattavat heitellä äärirajoilta toiseen. Jo se syö ihmistä liikaa, kun koskaan ei ole mieli tasassa. Nukkumaan menokin on vaikeaa näiden tunteiden sekasotkun kanssa. Silloin ajatukset lähtevät virtaamaan ja saatan pyöriä sängyssä parikin tuntia, jonka päätteksi en nukahda, vaan nousen hysteerisenä ylös. Pelkään nukahtamista.

En enää myöskään tiedä, mitä ajatella tunteistani ihmisiä kohtaan. Kenestä välitän, kenestä pitäisi pysyä kaukana, kenet haluan vierelleni, ketä vihaan... Olen yrittänyt pysyä kaukana kaikista. Perhe on ainut jonka kanssa nyt pystyn viettämään aikaa. Suhteeni heihin on tällä hetkellä yllättävän neutraali. Mutta ihmiset perheen ulkopuolella on minulle kuin sudenloukku. Kun luottamus kaikkiin on kadonnut, en tiedä, haluanko enää edes olla tekemisissä kenenkään kanssa. Tottakai on vielä ihmisiä, joista en haluaisi luopua.

Perheen kanssa saan onneksi aina muuta ajateltavaa. Olen huomannut osoittavani kiinnostusta jopa hevosiin, mutta se nyt on aika väistämätöntä. Hevoset kun on perheeni arjessa joka päivä. Olen ollut kuvaamassa siskoni kisoja, olen ulkona kun muut ratsastavat kentällä, harkitsin jopa hankkivani ajokorttiini täydennystä, jotta voin olla apuna kuskaamassa hevosia paikasta toiseen. Ratsastamaan minusta ei kuitenkaan ole. Kivoja eläimiä ne on, mutta siinä se. Seuraan mielelläni vain sivusta.

Kai se on sanomattakin selvää, että tällä hetkellä elämäni on täyttä hullunmyllyä. Pyrin menemään eteenpäin päivä kerrallaan. Joskus tulee kuitenkin takapakkia suunnasta jos toisesta. Siinä vaiheessa poltan tupakan, kohautan olkaani ja suuntaan eteenpäin. Näihin tunnelmiin, hyvää yötä. :)

It's time to try
Defying gravity
I think I'll try
Defying gravity
Kiss me goodbye
I am defying gravity
And you wont bring me down!

The winner takes it all...

ABBA - The Winner Takes It All

Elämään kuuluu joskus pienet takapakit ja vastoinkäymiset. Niitä on viime aikoina osunut omalle kohdelleni jo muutamia. Mikään ei ole ikuista tässä maailmassa. Ei ystävyys- eikä parisuhteet. Toki ne voi kestää loppuun asti, mutta viimeistään kuolema sen kaiken lopettaa. Miksi siis jäädä murehtimaan jos joku asia päättyy?

Muistot säilyvät kuitenkin. Niin hyvät kuin huonotkin. Se on aina ikävää, jos joku ihminen häviää elämästäsi. Vuoden sisällä näitä tapauksia on ollut jo kolme. Mutta kaikki hyvä päättyy aikanaan. Ihmiset lähtevät eri suuntiin. "Maailma muuttuu ja ihmiset sen mukana." Muistelenko pahalla niitä hetkiä, jotka olen saanut viettää tiettyjen ihmisten kanssa? En. Miksi kantaisin kaunaa?

Kun jokin asia jää taakse, on aika keskittyä vain tulevaan. Niin paljon on vielä edessä. Paljon koettavaa. Uudet paikat, ihmiset... Turha jäädä junnaamaan paikoilleen. Vaikka moni ihminen on jäänyt pois pelistä, en tunne että maailmani kaatuisi tähän paikkaan. Elämäni ei ole kiinni yhdestä tai kahdesta henkilöstä.

Tunnen oloni kaikesta huolimatta onnelliseksi. Olen oppinut vuoden sisällä itsestäni niin paljon uutta ja tällä hetkellä tulevaisuuteni vaikuttaa melko valoisalta. Pääsin yli ongelmistani, vaikka ne pyörivät alitajunnassa päivästä toiseen. Mutta tiedän rajani. Tiedän milloin täytyy hidastaa, milloin hakea apua. En halua päätyä samaan jamaan, missä olin muutama kuukausi takaperin.

Pyrin etsimään jokaisesta hetkestä jotain positiivista. Elämä on liian arvokasta hukattavaksi kaikkeen vihanpitoon ja negatiivisuuteen. Toki on asioita jotka saavat minut raivon partaalle. Mutta ne asiat/ihmiset jätän omaan arvoonsa. Nyt yritän keskittyä itseeni. Siihen, mikä on minulle juuri nyt tärkeintä, mikä on minulle hyväksi ja milloin tunnen olevani onnellinen. Se ei ole itsekkyyttä. Vaan sitä, että haluaa pitää huolta myös itsestään. Ei täällä eletä muille.

Ja kun tunnen oman oloni hyväksi, niin ehkä vielä jonain päivänä löydän rinnalleni ihmisen, joka rakastaa minua sellaisena kuin olen. Sitähän kaikki haluaa omalle kohdalle. Tiedän kuitenkin, etten ole valmis uuteen suhteeseen vielä.

The gods may throw a dice
Their minds as cold as ice
And someone way down here
Loses someone dear
The winner takes it all
The loser has to fall
It's simple and it's plain
Why should I complain.

Cause you're the only one who's on my mind

The Veronicas - Untouched. 


Tätä hetkeä voisi kuvata Kymppilinjan Toivo biisin lausella: "Tunteen niinki väärää ihmist kohtaan onkse mahdollista?" Vaikka kyseinen biisi ei tämän kirjoituksen pohjalla olekkaan. Pääni tuntuu olevan sekaisin kaikista ihmisistä. Yksi jota en voi saada. Yksi joka on jo menneisyyttä. Voiko ihmisen pieneen mieleen mahtua niin paljon ajatuksia, kuin minulla juuri nyt on?

En ole ollut parhainta mahdollista seuraa kenellekkään viime aikoina. Olen niin syvällä ajatuksissani, etten jaksa ympärilläni ihmisiä. Olen uupunut kaikkeen. Kun saisi asioihin jotain selvyyttä. Kaikkea ei tietenkään voi selvittää. Tai ne on jo selvitetty. Mutta jotain! En jaksa olla yksin näiden asioiden kanssa, mutta en pysty puhumaan asioista kenellekkään. En osaa tuoda niitä esiin. (Tervetuloa, Herra Ristiriita...)

Pystyykö kukaan ymmärtämään tätä tunteiden sekamelskaa? Ei ehkä sillä tavalla kuin haluaisin. Jos puhuisin näistä jollekkin, saisin luultavasti osakseni vain lauseet:

"Unohda se. Mahdotonta." Ihmisestä, kenestä välitän jostakin syystä aivan tajuttomasti.
"Unohda se. Se on jo mennyttä." Ihmisestä, jonka olen jo menettänyt.

Ehkä yritän käydä nukkumaan ja elää näiden ajatuksien kanssa. Asioilla on tapana järjestyä. Tavalla tai toisella.


I feel so untouched
And I want you so much
That I just can't resist you
It's not enough to say that I miss you
I feel so untouched right now
Need you so much somehow
I can't forget you
Been going crazy from the moment I met you