Päivän biisi: 30 Seconds to Mars - The Kill
Uusi päivä taas edessä ja herätessäni tänä aamuna, päässäni soi yllä oleva biisi. Voisin sanoa sen kertovan hyvinkin paljon tämän hetkisistä ajatuksistani. Minut on aina yritetty lyödä maahan, tehty selväksi että olen heikko ja mitätön. Olen elänyt siinä uskossa 19 vuotta. Pieni aika mutta tuntunut niin pitkältä näiden asioitten käsittelyn alla. Olin joskus itsekäs. TODELLA itsekäs. Kaikki muuttui kun aloin saada paskaa niskaani siitä syystä, etten osannut ajatella muita. Huomaamattani aloin muuttua. Meni vuosia ja aloin väsyä elämään. Olin pyrkinyt mielyttämään muita ihmisiä ympärilläni välittämättä omasta jaksamisesta. Viime aikaiset romahdukseni on saanut minut tajuamaan, että en voi unohtaa itseäni. Olin menettänyt itseni muille.
Kun toin ilmi ongelmani, sitä vähäteltiin. Uskolliset ystäväni ja läheiset ymmärsivät tuskani ja pelkoni. En uskaltanut hakea apua ajoissa, koska pelkäsin. Pelkäsin sitä leimaa, joka otsaani lyötäisiin: HULLU. Kun tilanne alkoi riistäytyä käsistä, tiesin että oli aika. En vain pystynyt siihen yksin.
Tänään, kun osastolla sarasti kolmas päivä, tajusin asioita. En voi olla mitään muuta kuin oma itseni. Ja pyrkiä rakastamaan itseään sellaisena kun on. Olen ylpeä muuttuvista mielialoistani, siitä että osaan sanoa asiat niin kuin ne ovat, uskallan näyttää tunteeni...
Jos jollekkin asiani ovat liikaa käsiteltäviksi, hän ei silloin ole minun arvoinen ihminen. Harva ihminen osaa käsitellä minua oikein. Harva ihminen ymmärtää minua täysin. Mutta jos joku jaksaa nähdä sen vaivan, että rikkoo muurini ja pääsee jyvälle minusta, tulen rakastamaan sitä aina. Muutama ihminen on sen jo tehnyt. Ja heitä minä rakastan, arvostan ja kiitän, että ovat pysyneet elämässäni myös vaikeina aikoina.
Kuten ensimmäisessä kirjoituksessani sanoin, aion kirjoittaa asioista suoraan. Joillekkin osastolla oleminen on hirveä asia, jota pitäisi salata. Minä en häpeä. Olen ylpeä, että uskalsin tulla tänne. Olen ylpeä, että uskallan kertoa siitä ääneen.
Olen... Minä. :)
Suoraan ja rehellisesti puhuminen on se ainut ja oikea asia elämässä joka pitää ihmisen ihmisenä! Mie en sinuu tunne, mut kuten olen sanonu, kuitenkin jostain kummansyystä tunnen kuitenkin ja tän blogin lukeminen oli miulle avartava kokemus oppia siusta lisää ja samalla huomata kuinka paljon samanlaisia ollaankaan ;) voih kun miun kirjotukset ois vielä olemassa vuosilta jolloin olin juuri samassa tilanteessa kuin sie, sie hämmästyisit oikeesti, koska ihan kuin olisin lukenut vanhoja tekstejä. Jopa sanamuodot, kirjotustyyli ja kirjakielen käyttö on ihan samaa mitä itte sillon käytin ja käytän edelleen aika-ajoin :D eläkä ota tätä ittees, tää vaan osottaa sen kuinka samalaisia ollaan ja toivottavasti siekin jossainvaiheessa hokaat sen ja sit voidaan nauraa sille yhdessä ;D mie en tosin joutunut osastolle eikä tarvinnut itse mennä koska sain apua ajoissa mutta jos en ois saanu, oisin käynyt siellä kuten siekin. Osastolle meneminen ei todellakaan ole heikkoutta vaan vahvuutta ja joka osoittaa siun elämänhalun myös :) jatka samaan malliin, kirjoita lisää niin paljon kuin siltä tuntuu ja huomaat kohta olosi helpottuvan jo pelkästään kirjottamisen kautta :) <3
VastaaPoistaApua, ei kai täs kirjotustyylissä oo mitää vikaa? :D
VastaaPoista